Ote Piskilla Pilsner -nimisen koiraneidon muistiinpanoista

 

Rakas päiväkirja

Tartun taas kynään purkaakseni Sinulle hiukan mieltäni, sillä sydämeni on alakuloinen ja surusta raskas. Onhan isäntäväelläni toki hyviäkin puolia ja pidänhän minä heistä, joskus jopa rakastankin, varsinkin silloin kun ruokakuppi kolisee keittiössä ja jääkaapin ovi vinkuu, mutta kyllä on asioita, joita minun koiranjärkeni - joka sentään ei ole mitenkään vähäinen - ei kerta kaikkiaan saata ymmärtää.

Otetaan nyt nämä näyttelyt. Kun vain tuo inhottava sanakin mainitaan, syttyy isäntäväen silmiin lasimainen kiilto, puhe käy sekavaksi, kädet alkavat vapista, tukka harottaa. Silloin tiedän, että minulla taas alkavat kovat ajat, ja usein ne ovat vielä paljon kovemmat kuin aavistinkaan. Arvostelevat katseet rupeavat mittailemaan ylvästä olemustani. On kuulemma sentti liikaa tuolla ja toinen liian vähän täällä. En tässä nyt hienotunteisuussyistä viitsi mainita mitään eräiden muiden senteistä. Karvojanostattavia dieettejä suunnitellaan. Mikä strategia olisi paras? Mitä monista eri treenausohjelmista noudatetaan? Ole siinä sitten rauhallinen. Ja mitä lähemmäksi näyttelypäivä tulee, sitä enemmän isäntäväen hermot reistailevat.

Entäs minun roolini tässä hullunmyllyssä. Kerronpa Sinulle, mitä meillä tapahtuu näyttelypäivänä. Sen sijaan että saisin löhötä sohvalla ja popsia lihavia makkaroita, kuten tietenkin haluaisin, minut jo heti aamulla raastetaan sieltä julmasti alas ja aletaan sellainen puleeraus etten enää lopulta tiedä, olenko koira vai pöydänjalka. Suu jynssätään niin että tahna roiskuu, huulet vipajavat ja hampaat kalisevat, hyvä kun eivät juuriltaan irtoa. Korvat tongitaan vanutupolla, kiillotetaan peilinkirkkaiksi ja komennetaan asentoon. Turkinkunnostus on kerrassaan kamala operaatio. Rivissä on sutia sukaa ja säämiskää, jotka suihkivat karvakuontalossani peräkanaa sellaisella vauhdilla, että lopulta uskallan vain varovasti katsoa, onko kenties syntynyt uusi karvaton rotu. Tassut voidellaan rasvalla, joka kyllä maistuu hyvältä, mutta sekin on kiellettyä niin että vain salaa kiireessä pöydän alla voin yrittää saada jotakin siitä suuhunikin. Ja lopuksi okulaarit, sanoo emäntä. Ja niin roiskitaan silmiini nestettä, jolla kuulemma kirkastetaan katse, sillä sen tulee olla seesteinen, viaton ja valloittava, sanoo emäntä.

Näyttelypaikalla se varsinainen säpinä vasta alkaa. Pienessä kopissa siinä istut kaiken kansan töllisteltävänä kuin mikäkin objekti ja mietit kuten aina, mistä saisi ruokaa. Kaikenkarvaista kaksijalkaa painaltaa ohi yrittäen herättää huomiotasi mitä kummallisimmilla tavoilla. Yleensä en noteeraa niitä miksikään, sillä kyllähän ikävystyttäviä törppöjä maailmassa riittää, kuten hyvin tiedät. Vain jos tuppaavat liian lähelle, on pakko ryhtyä suorittamaan taitavia väistöliikkeitä, sillä korkea sivistystasoni estää minua ottamasta käyttöön radikaalimpia keinoja, vaikka mieli kyllä tekisi.

Ja itse kilpailu sitten; siinä seistä tönkötät neliössä, ja välillä laukkaat ympyrää niin että pää sekoaa. Se se on varsinaista geometriaa. Joku tuomariksi itseään kutsuva katsoo oikeudekseen kähmiä sinua miten tahtoo ja tunkea likaiset käpälänsä jopa suuhusi. Pitkä sylkäisy on monta kertaa ollut hyvin lähellä. Oma taktiikkani on yleensä ollut se, että yritän velttoilla kehässä mahdollisimman paljon, valun ja venyn joka suuntaan kuin lahkavyyhti, lenkkaan ja lönkytän, ja täytyy sanoa, että useinkin olen onnistunut näyttämään enemmän löysältä taikinalta kuin varsinaiselta koiralta, ja tulos on ollut juuri sellainen kuin haluan. Ulos on lennetty, ja niin olen päässyt nauttimaan hyvin ansaitsemiani herkkupaloja, joita aina saan, pärjäsin tai en. Niin että onhan asioilla tietysti puolensakin.

Tilanne on hiukan toinen, jos remmini jatkeena kehässä sattuu olemaan vieras kaksijalka, minkä katalan tempun tuo isäntäväki myös joskus kiusakseni tekee. Yleensä se on ollut eräs tiukka naisenpuoli, josta en toistaiseksi ole onnistunut saamaan yliotetta. Silloin on oltava tarkkana ja kyttäiltävä parhaan mukaan, mihin se isäntäväki häipyi ja pääseekö se taas tekemään typeryyksiä, kuten usein pääseekin, jos en ole vahtimassa. Siinä tuoksinassa tuppaa koko näyttelytouhu unohtumaan, ja silloin niitä palkintojakin on ikään kuin vahingossa päässyt lipsumaan kotiinpäin, mikä taas vain tietää uutta näyttelyhullutusta ja pahaa stressiä kaikille osapuolille.

Niinpä niin, rakas päiväkirja, minä en kyllä ymmärrä kaksijalkoja. Tarkan analyysin suoritettuani olen tullut siihen tulokseen, että kilpailumania ja voitonhimo niitä riivaavat, ja mitä hyvää niissäkin asioissa nyt on, kysyn minä. Voitossa on ylpistymisen, häviössä taas kadehtimisen vaara, mitä suurimmassa määrin kartettavia asioita molemmat ja ainakin minulle täysin käsittämättömiä. Minun koiranfilosofiani on yksinkertainen ja siksi viisas: ensinnäkin mässää itsesi neliskulmaiseksi aina kun tilanne sallii ja toiseksi katso, että käytettävissäsi aina on joku lämmin syli, johon voit päivän koettelemusten jälkeen rojahtaa miettimään kuolemattomia ajatuksia. Nämä päämäärät olen aina lujalla tahdollani saavuttanut, mutta minun toimintaani ei kyllä ohjaakaan esim. nyt sellainen ihmisen arvostama mitätön ominaisuus kuin epäitsekkyys tai muut venkoilut vaan aito, kirkas ja puhdas oman edun tavoittelu. Ja hyvin on mennyt, sillä periaatteiden tulee olla selkeitä ja sillä siisti.

No niin, tässä ihan vajoaa syvämietteisyyteen ennen kuin huomaakaan, mutta tämä perhe-elämäämme synkistävä vaikea ristiriita askarruttaa mieltäni syvästi, ja olenkin harkinnut, tulisiko sen ratkaisemiseksi kenties kääntyä ihan psykiatrin puoleen. Sitä ennen aion kuitenkin ehdottaa FCI:lle, että koiranäyttelyt nykyisessä muodossaan lopetettaisiin ja tilalle otettaisiin jotakin mielekästä kuten esim. ahmintakisat, joissa valittaisiin "vuoden syöppö", "Pohjoismaiden bontso" tms., palkintoina paljon ensiluokkaista pupellettavaa. Lyön vetoa, että olisin joka kerran BEST IN SHOW ja toisin isäntäväelleni paljon kultaa sekä kunniaa. Ja niistä kisoista minäkin tykkäisin.

No hei taas tällä kertaa, rakas päiväkirja.

 

© Pirjo Porenne
Julkaistu Snautseri-Pinseri-lehdessä 4/1980